Koronaviestintä on saanut viime aikoina kritiikkiä suunnasta, jos toisestakin. Viimeisimpänä Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimituksen päällikkö Jussi Pullinen moitti hallitusta huonosta koronaviestinnästä ja siitä, että keskeisiä ministereitä ei saada haastatteluihin kommentoimaan tilannetta.

Viime kevääseen verrattuna yhteisrintama koronan taltuttamiseksi on selkeästi murtunut. Vuosi sitten THL vastasi koronaviestinnästä ja muut kuuntelivat. Puolueet olivat harvinaisen yksimielisiä siitä, että Suomi laitetaan hetkeksi kiinni ja koronaluvut taitetaan ennen kesää. Ainoat, joita ei meinattu saada kuriin, olivat kauppakeskuksissa pyörivät vanhukset.

Nyt koronasta viestiminen on hajaantuneempaa, eri tahot tulkitsevat lainsäädäntöä eri tavoin ja tunnelma alkaa tuntua välillä jopa riitaiselta. Äänessä ovat AVIt, sosiaali- ja terveysministeriö, HUS ja muut sairaanhoitopiirit, hallitus ja sen eri ministerit ja presidentti. Välillä käydään kysymässä ajatuksia myös muutamalta oikeusoppineelta tai muulta asiantuntijalta ja tietysti kansalta.

Keskusteluun on tullut uusia sopan hämmentäjiä, kuten rokotukset, EU, talousnäkymät ja työttömyysluvut. On helppoa syyttää kaikesta sotkusta epäonnistunutta viestintää, mutta taustalla on paljon muutakin.

Yhteiskunnan moniäänisyys on vahvuus, mutta voi hidastaa päätöksentekoa

Yksi tämän hetken arvostetuimmista taloustieteilijöistä, turkkilais-yhdysvaltalainen Daron Acemoğlu korostaa kirjassaan Why Nations Fail, että yhteiskuntien moniäänisyys auttaa valtioita menestymään. Se, että meillä on aluehallintovirastoja, sairaanhoitopiirejä, tutkijoita ja ministeriöitä äänessä, on siis tässä suhteessa hyvä asia. Jos käskyt julistettaisiin yhdestä valtion diktatuurisesta kanavasta, tämä olisi varmasti myös heikkous. Silti moni kaipaa tässä tilanteessa johtajuutta, millä tarkoitetaan mitä ilmeisimmin päätöksiä ja ehkä jopa selkeitä käskyjä, miten kaikkien tulisi toimia.

Nyt moniäänisyys on kuitenkin johtanut viestinnän epäselkeyteen. Viime aikoina moni on ihmetellyt, ovatko kuntosalit ja ravintolat auki vai ei tai miksi maskipakkoa on niin vaikea asettaa.

Kriisiviestintätilanteissa viikon kestävä kriisi, jolla on alku ja loppu, on yleensä hieman helpompi viestittävä, kuin toista vuotta vellova ja paheneva kriisi. On siis ymmärrettävää, että koronasta viestiminen on mennyt jo todella hankalaksi.

Ongelman ydin ei ole mediaviestinnässä

Kriisin ratkaisemisen kannalta keskeisillä henkilöillä pitäisi olla aikaa, foorumeita, halua ja mahdollisuuksia kuulla toisiaan – olla vuorovaikutuksessa. Päätöksentekoa hankaloittaa se, jos keskeiset toimijat kuulevat toistensa kannanotoistaan vasta mediasta eikä toisiltaan. Näin kävi ainakin oikeusministerille, joka ei tiennyt Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen liikkumisrajoitussuosituksista ennen THL:n tiedotetta. Tällöin myös julkisesti käsiteltävät näkemyserot hämmentävät sivustakatsojaa – varsinkin, jos kukaan ei oikein tiedä, ketä uskoa. Lopputulos on sekamelska.

Pääongelma ei ole siis vain ulospäin nähtävässä viestinnässä, vaikka siinäkin on varmasti haasteensa. Edes hyvällä viestinnällä ja selkeällä tiedottamisella ei korjata päätöksentekoa hidastavia ja monimutkaistavia rakenteita, ajan puutetta tai kriisin ratkaisemisen kannalta keskeisten toimijoiden tiedonkulun haasteita.

Yhteistyötä, kriittistä, mutta tehokasta päätöksentekoa, avointa vuorovaikutusta ja yhteisiä tavoitteita koronakriisin ylittämisestä tarvittaisiin nyt entistäkin kipeämmin, jotta viestintä tavan kansalaisillekin olisi selkeämpää.


Siina Repo

Toiminnanjohtaja
Viesti ry